Elämäni on ollut sangen paska, mutta nyt sitä ollaan Oulun yliopistossa 27-vuotiaana fuksihumanistina. Tuntuu, ettei mikään olennainen tai ”se” hyvä ole vielä edes alkanut. Alku aina hankalaa? Matkani objektista subjektiksi takeltelee, opintotuki pilkkaa ja pakenee, joka luennon jälkeen on pälyiltävä mahdollisimman vaivihkaisesti kampuksen karttaa ja tehtävää on valtavasti, mikäli mielin saada odysseiani onnistumaan, kun sosiaaliset taitoni ovat Bydo-imperiumin tasoa ja vuosiluokkani muut opiskelijat näyttäisivät olevan viehkeitä, 20-vuotiaita neitosia. Joiden kanssa on vaikeata puhua! Pelonsekainen takauma yläasteen narsismikuningattariin: ”Älä puhu minulle.” Onneksi tämä on vain päässäni, mutta miten ja mistä keskustella?

Opiskelijoista vanhemmat esittivät varmat nakit: alkoholi, huumori ja seksi. Vaikket edes pitäisi ensimmäisestä tai saisi yhtään jälkimmäistä. Tämänhän piti olla yliopisto? Avasin ylioppilaslehden, jonka kansi ja kolumnit tihkuivat seksiä. Tämä toi mieleeni Salman Rushdien näkemyksen 60-luvun seksuaalisesta vallankumouksesta: se tapahtui maailmanlaajuisesti yhteensä ehkä viidellesadalle henkilölle, ja kaikki muut tunsivat jääneensä ulkopuolelle - ja minä olen Perry Bible Fellowship –sarjakuvan [The Adventures of] the Man with No Penis! Eräs ystäväni kannattaa pariutumisyrityksissä nopeata “korvista kiinni ja muiskis” –kaavaa. Minulle se kuulostaa olevan lähinnä seksuaalisen häirinnän eufemismi. Ei silti, haluaako joku yrittää?

Kiltahuoneemme seinällä on postmoderniuttaan säteilevä Bogart Co. –juliste. Olen soljunut popkulttuuriviittauksia polttoaineenaan kuluttavien ironikkojen sekaan: niiden, joille elokuvataiteen riemu tulee jatkuvuusvirheiden tai huonojen repliikkien osoittamisesta ja heidän, joille Pixar on animaatioelokuvan apeksi. Eräät fanittavat Tori Amosta tai Phil Collinsia mukamas läppänä; Olen itse aina pitänyt enemmän Peter Gabrielista ja Kate Bushista.

Opiskeluni pelastava hyve on kuitenkin löytynyt, ja hetkittäin tunnen tulleeni juuri oikeaan paikkaan. Ihastuin, kun eräskin luennoitsija aloitti kirjallisuuskurssin käyttäen kissan hännän vetämistä vertauskuvana ihmisolennon tuhovietille ja väkivaltaisuudelle. Se voi olla hänelle vanha ja elähtänyt vetonaula, mutta minulle se on opettajan (nyt joku kuolee tästä semanttisesta virheestä) suusta jotain uutta ja harvinaista herkkua. Puhumattakaan siitä kontrastista virallisille puheenvuoroille, joissa yhteisöllisyys, vapaus ja demokratia valuvat tasapaksusti jonkun suusta ulos. Kuten hyvin tiedämme, yhteisö voi hyvinkin päättää rääkätä valitsemaansa yksilöä tai vielä helpommin jotain toista yhteisöä. Puhumattakaan niistä helvetin teekkareista.

Jossain sotatilassa täälläkin ollaan. Meitä on kehotettu sopivaan ylimielisyyteen teekkareita kohtaan. Ehkä se on sitä hersyvää ironiaa, tai sitten ironia on pahasti jälkikiillotteista: asiaansa huumorilla suhtautuvat rasistit ja sovinistitkin innoittavat päivän päättyessä pelkkää sääliä. Kylmä sota humanistien ja teekkareiden välillä kiteytyy Dr. Pepperiä nauttivalle opiskelijalle jälleen yhdeksi mielettömäksi Coca-Cola vastaan Pepsi –taistelurintamaksi, kun molemmat lahkoista ovat liuottautumassa hyvää matkaa pullotettuihin pienorganismikuolemien sivutuotteisiinsa, ja kaikkien sotisovat ovat palettimuunneltuja, yhtäläisiä kimiräikköshaalareita. Ensimmäisessä maailmansodassa univormun väri sentään teki päälaakista helpomman, ja toisessa mokomassa saattoi aina fanittaa saksalaisten ultracoolia estetiikkaa.

(Ja hyvää musiikkimakua.)

Back.